Tyttö, joka kulki liian lähellä kuolemaa
"YOLO!" huusivat pari luokkalaistani koulun pihalla. He seisoivat koulun korkeimman kiipeilytelineen päällä hurraamassa. Lapsia alkoi kerääntyä kiipeilytelineen ympärille. Minua pelotti luokkalaisteni puolesta, joten en uskaltanut edes katsoa mitä he tekevät. Olen muita kasiluokkalaisia paljon rauhallisempi. Istuin kiipeilytelineen vieressä nurmikolla lukemassa Harry Potteria. Saatoin vain haaveilla sellaisesta rohkeudesta, kuin Harrylla oli. Kuulin kiipeilytelineen päältä taas huutoa. "1, 2, 3, hyppää!". Kuulin hirveän tömähdyksen kun kummatkin rojahtivat alas kiipeilytelineeltä. Samassa alkoi kuulua huutoa. Säpsähdin ja katsoin maahan. Toinen luokkalaisistani oli satuttanut nilkkansa. Välituntivalvojat juoksivat jo kovaa vauhtia kiipeilytelineelle. Yksi ala-astelainen lähti juosten hakemaan terveydenhoitajaa. Sydämeni takoi niin kovaa, että tuntui kuin se kohta lähtisi ulos rinnastani. Nappasin kirjani ja lähdin ripeästi kävelemään koulun ovia päin. Olen niin herkkä, etten kestä katsoa muiden kärsimystä. Vein kirjan kaappiini ja otin esille seuraavan tunnin kirjat. Menin odottamaan jo matematiikan tunnin alkua. Kun kellot soivat, niin oppilaat rynnistivät sisälle ahtaisiin yhtenäiskoulun käytäviin. Luokkalaisemme alkoivat tulla jo luokkaan. En nähnyt niitä kahta, ketkä hyppäsivät kiipeilytelineestä. Ihan niin kuin olisin nielaissut kiven. Minua pelotti niin paljon heidän puolestaan. Opettaja käveli luokkaan huolestuneen näköisenä. Ensimmäisenä hän kysyi mikä luokka me olemme. "8.A" kuului pojan ääni luokan perältä. Opettaja korjasi kurkkuaan ja aloitti pitkän saarnansa. "Jotkut teistä varmaan huomasivat välitunnilla tapahtuneen välikohtauksen. Kai ymmärrätte, että siinä ei ollut mitään järkeä? Nyt saa riittää nämä niin sanotut YOLO temput! Ne ovat hengenvaarallisia!" opettajan huoli alkoi muuttua turhautumiseksi. "S-sattuiko heitä hypyssä ja miksi he eivät ole täällä?" kuului itkua pidättelevän tytön ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Tyttö oli toisen hyppääjistä kaksoissisko. Opettaja katsoi meitä huolestuneen näköisenä. "N-no, he..."
Opettaja myönsi sen vihdoinkin, "siskosi joutui sairaalaan ja toinen heistä lähti hänen mukanaan, sillä hänetkin pitää tarkistaa." Katselin, kuinka tytön naama valahti valkoiseksi ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan. "Tiesin, että hänen YOLO temppunsa menisivät liian pitkälle... Mi-minun pitää mennä!" hän huudahti ripeästi ja juoksi ulos luokasta. Aloin sääliä tyttöä hirveästi. Opettaja juoksi hänen peräänsä. "Minä menen" sanoin opettajalle. En ollut ennen jutellut edes tytön kanssa, mutta jostain syystä halusin vain lohduttaa häntä. Kävelin nyyhkytyksen ääntä kohti. Ääni kuului yhdestä vessoista. Nojasin oveen ja korjasin kurkkuani. "Oletko kunnossa?" kysyin tytöltä. "Mitä luulet? Siskoni on sairaalassa ja en pääse lähtemään koulusta. Mitäköhän isä ja äitikin tästä tuumivat, kun kuulevat?" tyttö nyyhkytti. "Siskosi on varmasti kunnossa... Mikä nimesi on?" kysyin tytöltä. "Isabella" hän vastasi. Isabellan itku vain koveni. Säälin häntä niin paljon, että aloin melkein itsekin itkeä. Sillä hetkellä päätin tehdä jotain niin pahaa, että en ole sellaista eläessäni tehnyt. Aioin auttaa Isabellan pakenemaan koulusta. "Isabella, mitä sanoisit jos auttaisin sinut karkuun täältä?" ehdotin hänelle. Isabella raotti ovea ja kuiskasi minulle: "Mutta miten?" "Menet tietysti bussilla" sanoin. "Mutta en ole ennen matkustanut bussilla, en uskalla mennä yksin." Isabella kertoi. Aloin voimaan pahoin pelkästä ajatuksesta, että mitä nyt aioin tehdä. "Minä tulen mukaasi" sanoin tytölle. Katsoin kännykästäni, että seuraava bussi lähtisi vartin päästä. Meidän pitäisi viisi minuuttia ennen lähteä juoksemaan koulun viereiselle bussipysäkille, sillä jos opettajat lähtisivät peräämme, niin olisimme jo bussissa. Pakoilimme jonkin aikaa vessassa. Kun huomasimme, että oli aika karata, niin laskimme kolmeen ja lähdimme juoksemaan niin kovaa, kuin vain pääsimme. Bussi oli juuri lähdössä, mutta kerkesimme juuri ja juuri kyytiin. Kukaan opettaja ei onneksi huomannut meitä. Maksoimme kuskille lippumme ja menimme istumaan. Kun olimme sairaalalla, niin menimme kysymään tiskiltä, missä
huoneessa Isabellan sisko on. Hoitaja ohjasi Isabellan hänen huoneeseensa. Mahaani sattui hyvin paljon sillä tällainen jännitys ei ole luotu minua varten. "Isabella, minä taidan palata koululle. Pärjäätkö?" sanoin Isabellalle. "Kyllä pärjään. Lähden täältä vanhempieni kyydillä kun he tulevat katsomaan siskoani tänne sairaalaan." Isabella sanoi. Lähdin kävelemään sairaalasta bussipysäkille. Minua jännitti ihan hirveästi mennä yksin bussilla matka sairaalalta kotiin, sillä en tunnista seutuja siltä reitiltä. Kun bussi tuli, niin maksoin ja istahdin bussin takaosaan. Matkaa oli kulunut ehkä puoli tuntia. Kaiken paineen takia aloin olemaan hyvin väsynyt. Hitaasti silmäni alkoivat sulkeutua. Lopulta nukahdin... Säpsähdin hereille, kun bussikuski huusi taakse, että tämä on viimeinen pysäkki. Nousin unentokkurassa bussista. Bussi kaahasi pois heti, kun nousin kyydistä. Hieroin silmiäni. Tajusin, että seutu ei ollut tuttu. Aloin panikoimaan ja lähdin kävelemään edessä olevaa kujaa pitkin. Kuulin kolinaa roska-astiasta. Pelästyin ja päätin soittaa äidille ja myöntää karanneeni. Aloin tunnustelemaan reppuani. Tajusin, että reppuni oli jäänyt bussiin. Kuulin askeleita takanani ja ajattelin, että pian päätyisin makaamaan ruumishuoneelle... Hyvästi maailma.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Liity toki lukijaksi, jos et halua jäädä seuraavasta osasta paitsi! Osia tulee noin kymmenen. Kommentit olisivat kivoja. c:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti